Huh huh

Kämmekkäät ja pipo
Utunan villalangoista

Olen pitänyt blogia vasta vähän aikaa, muutaman kuukauden ajan. Nyt kun olen alkanut listaamaan käsitöitäni, törmään lähes päivittäin juttuihin, joista muistan "ainiin tuonkin olen muuten tehnyt itse"! Osa ei tietenkään ole erityisen omaperäistä tai muuten toteutukseltaan erityisen onnistunutta - en tiedä tulenko koskaan esittelemään niitä blogissa. Olen silti itsekin hämmästynyt siitä, paljonko sitä onkaan tullut tehtyä käsillään kaikkea! Olen ehkä tottunut pitämään itsestään selvänä sitä, miten paljon teen itse.

Tilda-kankaita odottamassa ompelua

Käsityöt ovat olleet minulle sellainen kakkosharrastus - teen jos ehdin. Toisaalta se on vapauttavaa: ei ole paineita, saa tehdä silloin kun hyvältä tuntuu. Nautiskelen täysin siemauksin matkasta, en kaipaa määränpäähän. Välillä on monta monta rautaa tulessa, jätän kesken ja tartun mieluisimpaan, en tunne huonoa omaatuntoa kesken jääneistä töistä. Palaan niihin sitten, jos ne vielä myöhemmin tuntuvat merkityksellisiltä. Jos eivät, jätän syrjään. Varmasti keksin materiaaleille myöhemmin uutta käyttöä. Osa ideointipoluista ei siis johda mihinkään, mutta sitähän luovuus on: vapaata ideointia, ja parhaiden palojen poimimista.

Talven tyynyprojektin satoa: Kaksoset

Käsityöt ja niiden myötä bloggaaminen ovat siis minulle kakkosprioriteetin harrastus. Toistaiseksi olen suunnilleen ehtinyt pitää postaus/päivä -tahdin, mutta en aio tuntea huonoa omaatuntoa, jos joskus blogissa olisikin hiljaisempaa. Perhekin tarvitsee minua! Haluan viettää aikaa myös ihanan perheeni kanssa, vaikka harrastaminenkin on kivaa. Koetan jakaa aikani kaikelle mukavalle, ja olla myöskin stressaamatta siitä. Sorrun helposti suorittamiseen, mutta onneksi saan siitä itseni pian kiinni. Vaikka käsityöprojektini ovat joskus hitaita, haluan nauttia joka hetkestä, en kiirehtiä valmista. Innostun myös nopeasti ja minulla saattaa olla useita juttuja samaan aikaan työn alla. Sekin tietysti hidastaa valmistumista. Välillä tykkään myös lukea lehtiä tai kirjoja (usein tietokirjallisuutta, ei niinkään romaaneja) ja joskus ihan vaan rötvätä. 

Talven tyynyprojektin satoa: Tildaa

Toisaalta "teen jos ehdin" -periaate turhauttaa silloin, kun on inspiraatio päällä, eikä ehdi tehdä niin paljon kuin haluaisi. Menneen talven tyynyprojektini on ollut sellainen. Olemme sisustaneet pikku hiljaa uutta kotia ja minulla on ollut kovasti ideoita sisustamiseen. Olin kerrankin ostanut kankaita (ihania Tildoja!) tyynyjä varten, mikä on hieman epätavallista - yleensä teen ompeluksia muiden hylkäämistä kankaista. Ihanat kankaat polttelivat kodinhoitohuoneen pöydällä, eikä illassa välttämättä ehtinyt ommella kuin yhden sauman, välillä ei sitäkään.

Näpsässä tehty saaristolaisarkku

Näpsä-käsityökoulussa kävin yhden lukuvuoden, raskaana ollessani. Raskauden takia jouduin jättämään vähemmälle ratsastusharrastustani, joka on aina ollut minulle se ykkönen. Silloin ajattelin hyödyntää tilanteen ja tehdä käsitöitä niin paljon kuin voin. Oli se melkoista naputella saaristolaisarkkua koulun puutyöluokassa, kun maha alkoi jo painaa, huh huh. Lapsen synnyttyä jatkoin Näpsäilyä vauvan nukkuessa kantoliinassa, ja homma sujuikin hyvin - niin kauan kuin lapsi oli niin pieni, että viihtyi kantoliinassa. Esim. tilkkutyö, huopatyöt, makrameevyö ja mosaiikkitarjotin on tehty lapsi kengurupussissa. Sen jälkeen myönsin suosiolla, että pienen viipeltäjän kanssa kahden asian intensiiviseen harrastamiseen ei ole mahdollisuuksia.

Ehkäpä tuosta lapsestakin kasvaa kunnon käsityöläinen, ainakin on aloittanut nuorena. En malta odottaa, että päästään yhdessä askartelemaan kaikenlaista. Saksien käyttöä ainakin jo kovasti opetellaan.

Käsitöistä puhutaan joskus vähättelevään sävyyn askarteluna. Askarteluunkin suhtaudutaan usein  näpertelynä ja puuhasteluna - siksikö, että myös lapset tykkäävät askarrella? Minusta käden taitojen ylläpitämiseen on monta hyvää syytä:

Tyynynpäälliset vuosien takaa

Käsillä tekeminen on tällaiselle abstraktin työn tekijälle tärkeää: nähdä konkreettisesti ja kolmiulotteisesti oman käden jälki. Onhan se tietokonesovelluskin konkreettinen, mutta jotenkin sillä ei ole minulle samaa käsityöarvoa kuin omissa käsissä syntyvä tuote. Luovuus saa myös käsitöiden parissa vieläkin vapaammat kädet kuin webbisuunnittelussa. Ollessani luova, tunnen olevani vapaa.

Itse tekeminen ei ole välttämättä aina halvempaa kuin kaupasta ostaminen. Jossakin tapauksessa näinkin tietysti voi olla, etenkin jos ei laske omalle työlle tuntihintaa (ja niin kauan kuin on harrastuksesta kyse, ei omia työtunteja kannata laskeakaan - mutta silloin homman täytyy ehdottomasti tuottaa iloa). Mutta itse tehtyä taatusti arvostaa enemmän kuin kaupasta bulkkitavarana ostettua! Ehkäpä se on sellainen tärkeä pointti meille tavarataivaassa eläville: ei koti täynnä krääsää, jolla ei ole arvoa, vaan esineitä joilla on kaikilla oma tarina.

Kierrätysmateriaalista vyöksi

Materiaalien kierrättäminen on ainakin itselläni aina mielessä. Mitähän tästä ja tästä voisi vielä tehdä, ettei tarttisi ihan roskiin heittää? Sitten jos samalla vieläpä säästyisi uuden ostamiselta, saisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla: vähemmän jätettä, ei uuden tavaran hankintaa.

Siinähän ne kiteytyvät: tekemisen mielekkyys, tavaroiden ja materiaalien arvostus sekä ekologinen ajattelu ovat minulle niitä arvoja, jotka käsitöihin liittyvät.

Mitä, eikö tämän voisi vielä korjata?!

Minua harmittaa vieläkin vietävästi, kun aikoinaan menin heittämään erään suosikkivillapaitani pois. Se oli jo hihansuista niin purkautunut, että elvytysyritykseni eivät sitä enää riittäneet pelastamaan. Ohessa olevan kuvan otin ennen pois heittämistä juurikin sitä varten, etten myöhemmin surkuttelisi, että olisihan sen voinut korjata. Jälkikäteen vasta tajusin, että pois heittäminen oli sittenkin turhaa, neuloksenhan olisi voinut huovuttaa ja tehdä siitä jotain kivaa.

Itse tekemisessä on punaisena lankana usein myös se, ettei kannata tuhlata aikaansa tekemällä sellaisia tuotteita, joille ei ole käyttöä. Tästä on yksi poikkeus: jos tekniikan opettelu on tavattoman kiinnostavaa, saattaa tehdä jonkin työn harjoitustyönomaisesti, jotta voi tehdä harjoitteluvaiheessa virheet ja onnistua tärkeässä projektissa paremmin.

"Harjoitustyö"

Toisaalta käykö niin, ettei itse tehtyä tarpeetonta tavaraa raski heittää pois, koska sen tekemiseen on käyttänyt niin paljon työtunteja? Kierrätysmateriaalin käyttämiseen liittyy myös ärsyttävä piirre: hamstraaminen. "Tätä voi vielä joskus tarvita johonkin". Mihin vetää raja, milloin materiaali on roskaa, milloin potentiaalista raaka-ainetta? Kerran annoin pois monta muovikassillista tekoturkista, koska se vei niin paljon tilaa enkä heti keksinyt, mitä siitä voisi valmistaa - enkä ole muuten vieläkään keksinyt. :) Silti se kaivelee, kun mietin, saanko tulevaisuudessa jonkun älynväläyksen ja sitten minulla ei olekaan sitä tekoturkista! Minulla on vielä paljon opittavaa "toisen romu on toisen aarre" -ideologiasta. Koskahan sisäistän täysin, että kun annan itse jotain pois, saan ehkä sattumalta tilalle jotain itselleni sopivampaa? Saisikohan tämän ajatuksen ympärille joskus kehitettyä työpajan, jossa kädentaitajat voisivat vaihdella materiaaleja keskenään?